Kuntoutujien tarinoita

Olen ollut mielenterveystoimiston asiakkaana jo yläasteelta lähtien. Ongelmina olivat päihteet, masennus, rahankäyttö, syöminen ja vastuunotto. Elämänhallinta oli hukassa, enkä ymmärtänyt miksi se pitäisikään olla hallinnassa.

Mielenterveystoimiston kautta pääsin vihdoin Sähäkkään. Aluksi oli tarkoitus olla siellä vain lyhyt pätkä, mutta esiin alkoi tulla ongelmia joita olin luullut voivani piilotella. Vuorokausirytmini oli aivan sekaisin, siihen päälle vielä velka- ja rahaongelmat.

Kuntoutuminen olikin paljon hitaampaa kuin olin ensin luullut. Siirryin aika nopeasti tukiasuntoon, koska uskottelin muille ja itsellenikin asioiden olevan jo hanskassa. Vauhtia piti kuitenkin ottaa pariinkin kertaan, ennen kuin todella pärjäsin tukiasunnossa. Piti vain hyväksyä, että asioiden kuntoon saaminen vaatii aikaa.

Kuntoutumista auttoi, että oikeasti vaadittiin ottamaan itse vastuuta asioista. Jossain vaiheessa tajusin, etten halua elämäni olevan vain biletystä ja epämääräistä kaaosta. Oivalsin, että oikeaa elämää on tavallinen ja turvallinen normaali arki.

Nyt asun omillani ja käyn avotöissä. Näkyvillä olisi ihan oikea työpaikkakin. Alkoholia olen silloin tällöin harvakseltaan käyttänyt, mutta en enää humalahakuisesti. Ainoa tarvitsemani tuki on käynnit avohoitajalla.

Nainen, 26 vuotta

Ensimmäisen kerran jouduin sairaalaan 16-vuotiaana masennuksen ja syömishäiriön vuoksi. Täysi-ikäisenä muutin omilleni, mutta jouduin monta kertaa uudestaan osastolle. Menetin otteeni normaaliin elämään, käytin paljon päihteitä ja kaveriporukkani oli epämääräistä. Lopulta yritin tehdä itsemurhan lääkkeillä. Vietin puolitoista vuotta sairaalassa, minkä jälkeen tulin Sähäkkään.

Päällimmäisenä oli silloin helpotus. Sairaalassa olin ehtinyt jo laitostua. Sähäkässä kuntoutus tuntui etenevän tosi hitaasti ja välillä tuntui, että voisin jo lähteä omilleni. Nyt ymmärrän, että jos olisin silloin lähtenyt, niin kaikki olisi voinut taas mennä ennalleen.

Pikku hiljaa aloin ottaa vastuuta itsestäni. Pääsin harrastamaan erilaisia asioita ja sitä kautta tekemisiin tavallisten ihmisten kanssa. Löysin muutaman kaverin ja yhden tosiystävän, jonka kanssa voin edelleen jutella kaikki asiat.

Nyt olen saanut ajettua ajokortin ja valmistun pian ammattiin. Elän ihan tavallista elämää, mutta osaan iloita pienistäkin asioista. Ihminen pystyy muuttamaan elämäänsä, vaikka se olisi välillä kuinka paskaa. Mutta se vaatii töitä ja uskoa siihen, että selviytyy

Nainen, 25 vuotta

Minulla oli lukioaikana epämääräistä ahdistusta. Kuvioihin tuli myös alkoholin ja lääkkeiden väärinkäyttöä. Päädyin nuorisopsykiatriselle osastolle, jossa kertyi useita hoitojaksoja. Välissä asuin perhekodissa, ja täysi-ikäiseksi tultuani jouduin aikuisosastolle. Sieltä ohjauduin 19-vuotiaana Sähäkkään.

Alussa oli vaikeaa, sillä ympäristö oli niin erilainen kuin se mihin olin tottunut. Aluksi tuntui, ettei tästä ole mitään hyötyä ja ettei minua muutenkaan voisi mikään auttaa. Ajattelin, että joutuisin olemaan tällaisissa paikoissa loppuelämäni.

Välillä olin tosissani lähdössä pois, mutta äiti ja ohjaajat saivat pääni käännettyä. Pikkuhiljaa oman ohjaajan kanssa löytyi yhteinen sävel. Pystyin vähitellen kertomaan asioita joita aina olin pitänyt sisälläni. Omaohjaaja potki minua eteenpäin, vaikka itsellä uskoa ei aluksi ollut yhtään. Sain lisää vastuuta ja tajusin, että voin oikeasti saavuttaa itsenäisen elämän. Tämän jälkeen kuntoutukseni oikeastaan vasta lähti kunnolla vauhtiin.

Nyt asun itsenäisesti. On ollut siistiä huomata, että selviän kaikista arjen asioista. Käyn säännöllisesti avohoitajalla, vaikka vointini onkin ollut jo pitkään tasainen. Hommasin itselleni juuri kesätöitä ja toivon, että syksyllä pääsisin työskentelemään vanhainkotiin

Nainen, 24 vuotta

Olin ollut vuosia työelämässä, mutta itsenäistyminen oli jäänyt jotenkin kesken. Aloin kokea ulkopuolisuuden tunnetta ja menettää otetta elämästä. Tuli alkoholi ja turhautuminen. Kohta ei enää ollut töitä, kavereita eikä lopulta kotiakaan. Kierre syveni ja jouduin pakkohoitoon. Koin, että minut nähtiin vain ongelmakimppuna. Sairaalahoidot seurasivat toisiaan, ja lopulta reissu venähti vuosien mittaiseksi.

Sähäkkään tullessani tärkeintä oli päästä pois sairaalasta. Ensimmäisen kerran aloin nähdä hoitavassa tahossa ihmisiä, ja oma taistelutahtokin heräsi. Tuli tunne, että kyllä tästä vielä noustaan.

Sain pitkästä aikaa luottoa, ja minulle annettiin mahdollisuus toteuttaa omia vahvuuksiani. Oli hienoa huomata, että pystyin yhä oikeisiin töihin. Myös vuosia jäissä olleet harrastukset heräsivät taas eloon. Huomasin että itselläni oli niissä annettavaa muillekin.

Ohjaajien kanssa laadimme tavoitteet ja tulevaisuuden suunnitelmat niin, että edessä näkyi jotain tavoittelemisen arvoista. Pääsin koko ajan ottamaan lisää vastuuta itse. Muutenkin minua kohdeltiin tasavertaisena ihmisenä, eikä vain nähty jotain diagnoosia.

Nyt olen opiskellut itselleni uuden ammatin ja olen taas työelämässä. Elämä on mallillaan.

Mies, 29 vuotta

Oma tarinani alkoi siitä, kun päädyin osastolle, tarkemmin sanottuna Oulun psykiatriselle osastolle helmikuussa 2012. Tuota kautta edelsi pitkä ajanjakso, jolloin vain hengasin, sairastin, tuskastelin omilla kämpilläni tai vanhempieni nurkissa. Olin sairastunut pakko-oireiseen häiriöön. Raja tuli vastaan, kun hokasin, etten oireiltani enää pysty käymään kouluani, enkä meinannut päästä kämpiltäni ulos suorittamaan normaaleja toimintoja/asioita, saatika yöllä pystynyt nukkumaan, kun oireet riivasivat.

Soitimme siis tuolloin yhdessä vanhempieni kanssa ajan lääkärille, mikä oli fiksu päätös. Minut tuolloin tavattuaan lääkäri totesi ykskantaan, että olisi ensisijaisen tärkeää että pääsen heti osastolle, koska hän huomasi, että oireeni olivat tosi pahoja, ja hänen sanoin ”vaarana on pahimmillaan todellisuudesta vieraantuminen, ja psykoosiin joutuminen”. Hän laittoi lähetteen osastolle, ja lähdimme isäni kanssa psykiatriselle yksikölle, missä tehtiin vain pikainen alkukartoitus. Sitten olinkin jo osaston oma.

Kun pääsin kävelemään osaston käytäviä pitkin kohti omaa huonettani, ajattelin(ja taisin ääneenkin tuskaista), että ”täällä sitä nyt ollaan, hullujen huoneella”. Tarkemmin ajateltuani, tajuntaani iski, että kyseessähän todellakin oli psykiatrinen yksikkö, eli selkokielellä sanottuna MIELISAIRAALA. En voinut olla ajattelematta tuota, ja sitä, mitä tuon ajatuksen sisäistäminen mahtoi vanhemmilleni aiheuttaa. Ainakin tuskaa ja huolta lapsensa puolesta, ja henkistä/psyykkistä stressiä. Voi luoja. Minulla oli alusta alkaen todella vaikeaa osastolla oireitteni takia, ja oli työn ja tuskan takana, että sain itselleni edes sukat jalkaan ja vaatteet päälleni (jos jossakin halusi käydä) ja siihenkin saatoin tarvita hoitajien välitöntä apua. Muistan, että pahimpina aikoina vaan tuskailin, itkin ja harkitsin vakavasti itsemurhaa ja yritin jopa tunkia sormiani vessan pistokerasiaan reikiin, ihan vain että jotakin olisi tapahtunut. Rauhoittuakseni sain sitten hyviä unilääkkeitä väliaikaisesti, ja päiväsaikaan ketipinoria, joka auttoi kovaksi käyneeseen ahdistukseen.

Sitten, pikkuhiljaa, monen lääkäritapaamisen, sairaalaterapeutin, sekä ihanien hoitajien kanssa käydyt juttelusessiot, sekä uudet tehokkaat lääkkeet alkoivat vaikuttaa, ja olo askel askeleelta kohentua. Loppusikseen en ollut osastolla ihan hirveän kauaa: n. 5 kuukautta. Tutustuin tuona aikana moniin mukaviin potilaisiin, sekä kiinnyin kovasti omiin hoitajiini. Jätin jälkeeni myös pitkän kirjeen, jossa kiittelin kovasti saamaani hoitoa, kerroin omista tulevaisuuden haaveistani, sekä toivotin tietysti hyvät jatkot kaikille. Myös maalaus, mitä olin omissa oloissani ja huoneessani pitkään väkerrellyt, jäi osastolle; muistoksi minusta.

Alkoi toinen kuntoutumiseni ajanjakso: pääsin Sähäkkään. Aluksi olin melkeimpä innoissani siitä, että pääsin jo toiseen, erityyppiseen paikkaan, pois osaston ikeestä. Kuitenkin jonkinasteinen todellisuus alkoi ilmentyä, ja huomasin piakkoin inhotuksekseni: tästä tulisi tulemaan ankeaa. Aluksi kuvittelin, että asiat lähtisi sujumaan kuin tanssi, mutta melko pian olinkin jo flegmatisoitunut harmaasen arkeen. Tasaisen tappavaan ja tylsään arkeen. En halunnut tutustua tai hengata kenenkään kuntoutujan kanssa, vaikka muutoin hyvin sosiaalinen luonne olenkin. Jossakin vaiheessa toivoin myös ihan tosissani, että pääsisin takaisin osastolle, koska ”siellä ei tarvitsisi tehdä mitään”. Valittelin myös joka välissä, etten ”saa kiksejä mistään”, mielihyvän löytyminen oli vaikeaa, ellei peräti kokonaan kadonnut, arkisten velvollisuuksien noudattaminen masensi ja vitutti, itkua tihrustaen suoritin velvoitteet, eikä pakopaikkaa tahtonut oikein löytyä mistään.

Paitsi kotoa, viikonloppuisin. Olin jo opiskeluaikoina ”opetellut” käyttämään alkoa, niin yksinäisyyteen, tylsyyteen, kuin ahdistuneisuuteenkin, eivätkä nämä Sähäkän loma-ajat juurikaan poikenneet totutusta kaavasta. Tumuttelin oululaisten kavereideni kesken, joskus jopa jo junassa, matkalla Ouluun, tai viimeistään jossakin paikallisessa paikassa Oulun kamaralle saavuttuani. Tuossa siis olivat lähimmät ja ns. suurimmat iloni harvojen muiden asioiden joukossa, kun lomille pääsin.

Marras-Joulukuun aikaan v.2013 minulle myös tapahtui lumipalloefektin omaisesti suurempi romahdus, joka tuntui peittävän kaiken alleen. Tullessani lomilta takaisin Sähäkkään, kaikki tuntui vain hyvin vaikealta. Olin täydellisen lukossa. Olin asunut jo Kanuunassa tovin aikaan, kunnes Marko yhdessä muiden ohjaajien kanssa päätti, että parempi kun nyt palaisin takaisin Kuntoutumiskodin puolelle. Takaisin lähtötilanteessa siis! Back to square One! Jippikayei ja vittu. Ajattelin että tästä ei nousta koskaan. Alkoi siis ikäänkuin uudelleen hidas kuntoutumiseni. Pakko-oireet olivat vahvasti minussa, ja värittivät menemisiäni, fyysistä etenemistä ja liikkumista, ja ahdistus oli suurta. Kannoin syviä vesiä, murheita sisälläni. Yritin siis vain selvitä päivästä toiseen, oli olo vaikka mikä. Nukuin pitkään ja yli äyräiden, mikä oli toinen pakokeinoni murheiden karkottamiseen, uniin pakeneminen. ”Kun nukkuu, ei tarvitse tehdä mitään”, ajattelin(ja sain tuonkin kuulostamaan mattinykäsmäiseltä aforismilta).

Sitten, pikkuhiljaa tässäkin tapauksessa, asiat alkoivat rullautua eteenpäin. Pääsin Tukikodille, mistä sitten myöhemmin takaisin Kanuunaan (kertaus on opintojen äiti?). Sitten aloin pistämään asioitani kuntoon: Otin syömis,- ja juomisasiat haltuun ja hallintaani, aloitin crt-terapian (normiterapian ohella), ja osallistuin itselleni tärkeään hyväntekeväisyysprojektiin. Aloin aktivoitua monella saralla. Osallistuin erilaisiin kaupungin tapahtumiin ja aloin kiinnostua ympäristön asioista, muun muassa niistä vapaaehtoistöistä. Arkiset askareetkaan eivät enää aiheuttaneet päänvaivaa, saati veisaamaan itkuvirsiä, aloin suorittamaan velvoitteita puhdilla ja innolla, tietäen, että tämä auttaisi.

Aloin myös kokemaan onnistumisia virike/työtoiminnasta(kiitos Eevalle ja Markulle inspiraatiosta), ja kiinnostua terveellisen ruokavalion sekä kokkailun saloista. Myös tammikuussa 2015 aloitin kuntosali/jumppatunnit, ja jäsen olen ollut siitä lähtien. Olen myös huomannut vesijuoksun + aina niin ihanan saunomisen auttavan henkiseen tilaani/vointiini. Saunominen on parasta terapiaa ja vesi ihana elementti.

Pikkuhiljaa myös elopainoni alkoi hipua alaspäin. Pitkään inhoamani peilikuva, ja päälle menemättömät vaatteeni, sekä aina pöhnäinen, huono fyysinen olotilani toimivat hyvänä alkusysäyksen aiheuttajana ja motivaattorina projektille. Nyt, vuosi kuurin aloittamisesta, olen laihtunut n. 15 kiloa, ja olen pysynyt samoissa lukemissa jokusen kuukauden(viimeisen 3 kg:n ”nitistäminen” ikuisuusprojektina).Muutenkin elämä on ihan mukiinmenevää, rullaa omalla painollaan. Aloitin alkusyksystä työhönvalmennuksen, terveet elintavat (ainakin useimmiten) mielessä, minulla on harrastuksia, kavereita (lähellä ja kaukaa), olen löytänyt miellyttävyysaspektin elämääni, käyn terapiassa ja uusi, ikioma kämppäkin on alla.

Oireet ovat myös paljolti vähentyneet, mikä on suoranainen ihme. Elämäni on ”turvattua” ainakin ensi vuoden syksyyn, mihin asti työhönvalmennukseni kestää. Ja kukaties niistä poikenisi aikanaan ihan oikeita töitä. (Ellen sitten karkaa ”isolle kirkolle” Helsinkiin, valmennuksen päätyessä.) Time shows… Kiitokset siis kuuluu kaikille Sähäkän työntekijöille, niin ohjaajille, oma-ohjaajalle, kokki-Jukalle sekä tietysti jokaiselle kuntoutujalle, kaikenkarvaiselle köörille.

Miinuspuoliakin toki on, ja iänikuisia murheita löytyy aina, mutta pääosin plussan puolella ollaan. Jokaisella meistä on pirunsa käsiteltävänä ja väliajoin vaikeaa, mutta en lamaannu niiden edessä, epätoivoon en vajoa. Elämän edessä ei koskaan pidä luovuttaa, ei missään vaiheessa. Silloinkin kun tekisi mieli heittää pyyhe ketään, voi ja PITÄÄ turvautua muiden apuun, yksin ei tarvitse jäädä.

”Toivo on puoli elämää, välinpitämättömyys puoli kuolemaa”. Tai kuten itse sen paremmin muotoilisin: Toivo löytyy sälekaihtimien raosta, auringon valosta.

Nainen, 28 vuotta

Tunteikas, vaihderikas ja iloa ja surua täynnä oleva Sähäkässä kuljettu tie on tullut päätökseensä. Melkein kaksi vuotta kestänyt matka on ollut elämäni mahtavin.

Mun sairastuminen alkoi viisitoistavuotiaana ja osasto kierre jatkui siitä kahdeksantoista vuotiaaksi asti. Kaikki alkoi siitä, kun masennuin ja aloin viiltelemään ja olemaan itsetuhoinen, yritin itsemurhaa ja jouduin osastolle. Olin kantanut jo kauan liian raskasta taakkaa, perhe ongelmat olivat vakavia ja mielenterveyteni petti.
Osasto jakso kesti noin 2 viikkoa ja sen jälkeen pääsin kotiin, mutta olo ei helpottanut. Hyvin pian syömisongelmat tulivat kuvioihin ja laihduin sairaanoloisen näköiseksi. Lopulta lopetin kokonaan syömisen ja makasin vitivalkoisena sohvalla. Vaikka kaikki kuinka yrittivät, en ruennut syömään. Aluksi kävin paljon juoksemassa ja salilla, mutta lopulta olin henkisesti ja fyysisesti niin loppu, etten enään jaksanut nousta sohvalta.
Jouduin eri paikkakunnalle lastenosastolle tiputukseen viikoksi ja siitä pääsin nuoriso-osastolle. Itkua oli paljon, myös tuskaa. Tuntui, että elämä ei enään kanna, olen oravanpyörässä. Pian nuoriso-osastosta tuli mulle toinen koti. Ravasin siellä noin 3-6 kuukauden välein. Sairastuin psygoosiin ja minulle todettiin vakava masennus. Välillä oli niin vaikeaa, että tuntui siltä, että olisi parempi, että kaikki loppuisi. Koulut jäivät kaikki kesken, jouduin aina osastolle.

Lopulta viimeisen osasto jakson aikana minulle suositeltiin Sähäkkää. Olin todella varauksellinen, en halunnut edes ajatella sinne menemistä. Mutta tutustumisen jälkeen tulin toisiin ajatuksiin ja pian minusta tuli Sähäkän uusi asukki. Aluksi jännitti ja jopa vähän pelotti, mutta mut otettiin tosi hyvin vastaan ja pääsin porukkaan mukaan. Sähäkässä minulle tärkeitä asioita olivat viriketoiminta, keittiöllä touhuaminen, tapahtumat, retket ja musiikki. Aluksi oli talon tavoille opettelemista, mutta pian kaikki olikin jo tuttua ja turvallista. Olin yllättynyt, eihän tää ookkaan niin kamala paikka!
Mun eteneminen meni alusta alkaen todella nopeasti. Olin kuntoutuskodin puolella vain 3 kuukautta ja pääsin siirtymään seuraavaan portaaseen missä olin 9 kuukautta. Siellä oli ihan älyttömän mukavaa, opin tekemään ruokaa, siivoamaan perusteellisemmin, hoitamaan asioita ja kaikkien kuntoutujien kanssa oli mukavaa viettää iltaa ja jutella. Tuntui haikealta siirtyä tammikuussa 2016 itsenäistymisyksikköön missä olin kevään. Mutta toisaalta se tuntui mahtavalta. Lisää omatoimisuutta ja ruoka ja siivoukset piti hoitaa itse.

Oon miettinyt, että miten Sähäkkä on oikeen auttanut mua. Se on auttanut niin monella tavalla. Se, että tehdään kokin kanssa yhteistyötä ja opetellaan keittiöllä työskentelyä. Kun pitää tehdä kauppalista ja käydä kaupassa ihan itse. Mua on auttanut myös scit ja kuntoutus ryhmä missä sai keskustella ja jakaa ajatuksia. Vertaistuki on ollut yksi tärkeimmistä asioista, oon saanut niin paljon ihania ystäviä Sähäkässä. Omaohjaus ajat ja keskustelut on olleet tärkeässä roolissa, ohjaaja on yhdesti vaihtunut ja kummatkin ohjaajat ovat olleet ihania. Viriketoiminta on ollut mulle tärkeässä roolissa, oon saanut toteuttaa itseäni esim.kutomalla ja palapelejä tekemällä. Ja mikä tärkeintä: arkirytmi.
Se, että aamulla pitää herätä ja yöllä nukutaan.
Ihania asioita on olleet lukuisat reissut, niistä jäänyt mieleen Kärppien pelit ja naistenillat.
Oon käynyt myös keväällä 2016 CRT:ssä ja se oli tarpeellinen rupeama. En kadu, että valitsin sen. Siellä oli ihan mahtavaa ja mitä upeimpia onnistumisenkokemuksia.
Sähäkässä on auttanut myös se, että tehdään yhdessä asioita ja joskus mennään mukavuusalueen ulkopuolelle. Ollaan toistemme tukena ja tsempataan, vaikka itsestä tuntuisi että ei pysty eikä kykene tähän.
Lääkityksellä on ollut myös osaa siihen, että kunto on pysynyt tasaisena. Pikkuhiljaa lääkityksen huolehtiminen on siirretty mulle itselleni.

En olisi ikinä uskonut, että oikeasti pääsisin tähän pisteeseen missä oon nyt. Ennen vaan unelmoin siitä. Ennen aattelin, että elämä ei tuu olemaan hyvää. En uskonut, että nousisin jaloilleni. Tipuin pohjalle ja etsin kauan tikkaita. Sähäkässä kuljettu matka on ollut täynnä muutoksia ja on itketty ja naurettu paljon, mutta kaikesta selvitty. Mulla on ollut aina semmoinen olo, että muhun uskotaan. Ja lopulta oon alkanut uskomaan myös itseeni ja se on tärkeintä. Mä oon aina saanut olla oma itseni, ei ole tarvinut esittää. Ja oon ottanut kaikki sellaisina kun ne on ????

Olen löytänyt paljon oireenhallinta keinoja ja tiedän nyt mitä tehdä jos tulee stressiä tai huonoja päiviä. Niitä olen käynyt omaohjaajan kanssa paljon läpi. Tiedän, että aina ei voi olla se paras päivä. Joskus tulee vaikeita oloja, mutta ne eivät enään vaikuta mun elämäään musertavasti, ne menevät ja tulevat ja elämä jatkuu.

Sähäkässä ollessani oon oppinut nauttimaan ihan pienistä asioista, kuten iltapalasta ja bilis pelistä, nauramisesta ja vapaa-ajan toiminnoista. Oon oppinut, että omalla asenteella voi vaikuttaa siihen, miten kuntoutus etenee. Oon aina ollut oma-aloitteinen ja miun kans on ollut helppo tehdä yhteistyötä. Ja kun hymyilee ja halaa, voi saada halin ja hymyn takaisin.
Kuntoutuksessa on myös tärkeää se, että haluaako itse parantua. Jos ei ole halua eikä tahtoa päästä eteenpäin, voi jäädä jummaamaan paikalleen. Mutta mä olen halunnut päästä eteenpäin. Mulla oli jo alusta alkaen paljon unelmia ja miust tuntui, että ei ne välttämättä nopeaan tahtiin toteudu, mutta toisin kävi. Nyt mä elän unelmaani.

Nyt mulle on tärkeää se, että saan olla ihmisten kanssa ja harrastaa liikuntaa, hellitellä kissanpentua ja tehdä arjen mukavia juttuja. Nyt voin olla iloinen tästä elämästä mikä mulla on. Täydellistä se ei aina oo eikä tulekkaan olemaan, mutta en mie sitä kaipaakkaan.

Ehkä suurin muutos mun elämässä ei ole ollut omaan kämppään muutto, tai koulu, vaan se, että oon kasvanut oikeasti aikuiseksi naiseksi. Osaan hoitaa omat asiat ja laskut ja kaiken muunkin. Joskus tarvitsen tukea, mutta olen oppinut myös itsenäiseksi. Oon usein oma hupsu itseni joka tekee lumienkeleitä talvella ja laskee pulkkamäkeä kirkuen, mutta mun mielestä ei oo mikään pakko olla kauhean tylsä ja tiukkis aikuinen. On kiva hassutella. Mie oon käynyt elämänkoulun ja oon ehkä aikuisempi kun monet muut mun ikäiset. Mulla on terveet ajatukset ja ehkä se putkikatse on vähän laajentunut. Paljon on vielä opeteltavaa ja koko elämä edessä. Ja oon valmis haasteisiin ja jopa jännittäviin ja pelottaviin tilanteisiin! ????

Ei tietenkään tunnu mukavalta, että sairastuin niin nuorena ja sain lääkityksen ja elämä oli todella hankalaa. Mutta kaikkia asioita ei voi itse valita. Jos en olisi käynyt tuota polkua, en ehkä olisi tällainen ihminen mikä nyt olen. Mä olen oppinut hyväksymään oman sairauteni ja sen tuomat haasteet. Nyt elämä on tasaista ja sitä tukee lääkitys, mikä mua ei oikeestaan enään edes haittaa. Se on vaan osa mun elämää, ne pitää muistaa ottaa ja ne pitää mielen myllerrykset paremmin kondiksessa.
Nuorena sairastaminen ei nykyään edes ole outo käsitys eikä sitä tarvitse hävetä millään lailla. Avun hakeminen on tärkeää, koska oon oppinut sen, että jos jää yksin asioiden kanssa, ne kasvaa suuremmiksi ja suuremmiksi ja lopulta ihminen ei enään kestä ja se purkautuu monilla eri tavoilla. Itselläni se on ollut itsetuhoisuutta ja syömättömyyttä, mutta onneksi se on nyt takanapäin. Mä oon ihan varma, että aikuisena on nyt helpompi käsitellä asioita. Murrosiässä on paljon muutoksia ja silloin kaikki tuntuu paljon kamalammalta.

Nyt,kun lopetan tän kirjoittamisen, haluan kertoa vielä missä tilanteessa oon nyt. Mut hyväksyttiin lastenohjaaja kouluun, oon käynyt sitä nyt kuukauden ja voi että kun oon tykännyt! Koulussa on monipuolista ja hauskaa tekemistä.
Oon asunut täysin omassa asunnossa yli kolme kuukautta, yli kuukauden mulla on ollut kissanpentu jonka kanssa on ihana käpertyä joka yö nukkumaan. Se on maailman tärkein.Hoidan kaikki asiat itse, kauppa jutut,ruuanlaitoin,pyykinpesun,siivouksen ja mitä nyt omaan asuntoon liittyy. Sytyttelen nyt syksyllä kynttilöitä joka ilta ja rentoudun.
Syöminen on normaalia ja liikuntaa harrastan aina kun jaksan ja siitä nautin.
Mulla on paljon ystäviä ja ihana perhe joiden kanssa viettää aikaa aina kun haluaa ja jaksaa. Mua autetaan aina, en ole todellakaan yksin. Ja elämä rullaa eteenpäin.
Nyt, näillä sanoin päästän pikkuhiljaa otteen Sähäkän henkilökunnan käsistä ja haluan sanoa vaan yhden ja todella yksinkertaisen ja merkittävän sanan, kiitos.

With Love, Rauha

Pin It on Pinterest

Share This